Harmaata. Luin tänään vanhaa suosikkiani, siitä tuli tuttu tunne, kuin olisi tullut kotiin. Kirjaimet, sanat ja lauseet muodostivat lämpimän viitan päälleni, kuin olisi turvassa. Ajatukset eivät ole ajatuksia ennen kuin niistä muodostetaan sanoja ja lauseita. Silloin ajatuksesta, joka muutoin on hahmoton, tulee muodollinen ja monimerkityksellinen, riippuen tulkitsijasta ja asiayhteydestä. Mitäköhän minun elämääni kuuluu; töitä, vaimoa, keskenmenoa, eläintä, olutta. Siinä kai ne, ei tärkeysjärjestyksessä. Mitä niitä erittelemään. Pitäisi keksiä jotain mitä laittaisi ruoaksi. Ajattelin peruna-jauheliha-papu-muhennosta. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää kuin ruoan ajatteleminen, koska ruoka on ainoa asia mitä ilman ei pärjää, toki vesi mukaanluettuna. Muut asiat ovat toissijaisia. Niin yksinkertaista elämä perustaltaan on. Onko ihmisen ns. älykkyys kehittynyt liian pitkälle, niin että ruoan ja sen hankkimisen ajattelulle ei tarvitse enää uhrata koko valveillaoloaikaa. Aivot joutuvat hakoteille, pohtivat pohtimistaan, eivät osaa olla jouten tai tiedä mitä pitäisi pohtia kun ei tarvitse ruokaa pohtia. Eläin ei pohdi taloussuhdanteita tai miltä mahtaa muiden silmissä näyttää, se pohtii vain seuraavaa ateriaa. Eläin ihminenkin on joskus ollut, tai taitaa olla vieläkin, mutta erikoinen sellainen. Vääristynyt. Soisin evoluution ottavan takapakkia, olisi onnellisuutta enemmän. Täytyy kaataa lasiin lisää olutta, ja sitten poltan turhan savukkeen ja lähden kauppaan metsästämään seuraavaa ateriaa.