Viisi kuukautta opiskelua takana, vielä yksi päivä ennen joululomaa. Sitten savoon anoppilaan pyhiksi. Koulussa olen pärjännyt hyvin aika vähällä, ja jos jaksaisin, olisin helposti kiitettävän tasoa, mutta ei siitä enempää, se ei ole tärkeää. Yllättävän sujuvasti sujui muutos työntekijästä opiskelijaksi, mitä nyt rahapula alkaa pian vain vaivata. Ahdistuneisuus ei ole kadonnut. Jotenkin odotin, että elämänmuutos ja uudet ihmiset saisivat jotain aikaan. Vaan ei. Välillä on tuskallista istua luokassa. Viime aikoina jatkuvasti. Ihmiset ihmettelevät, olen omituinen, ja se näkyy minusta, minusta näkee että häpeän. Häpeän sitäkin että häpeän. En kestä muiden katseita, näen niissä ivaa. En osaa olla niinkuin muut, ei minun tosin tarvitsekaan, jos vain osaisin olla minä, siinä kaikki. Sisälläni on jotain. En tiedä mitä. Koskakohan tiedän. Viimeistään kun kuolen. Paistan lohta, suikaleita. Tyttö tulee tunnin päästä töistä, on sitten ruoka valmiina. Unohdin ostaa perunoita, mutta keitän sivuun pastaa, käy sekin. Lohen kanssa sipulia, valkosipulia, kesäkurpitsaa ja porkkanaa, mausteiksi tilliä, sitruunapippuria, sitruunaa ja mitä kaikkea muuta. Saa nähdä maistuuko. Muistin sentään kirjoittaa.