Taivas oli laimennetun veren värinen kun pääsin töistä, katselin sitä niska vinossa kävellessäni pysäkille. Bussissa istahdin vakiopaikalleni taaimmaiselle penkille, johon on hyvä rojahtaa väsyneenä ja lepuuttaa pääparkaa ikkunaa vasten. Kaupassa ei tarvinut käydä joten kiiruhdin tupakka suussa nopeasti kotiin, minulla oli pyykkivuoro varattuna viideksi. Tuossa nuo märät vaatteet nyt roikkuvat kuin kuolleista ruhoista nyljetyt nahat, ehkä ne kuivuvat huomiseksi ja heräävät henkiin. En ole ajatellut mitään. Ollut alakuloista ja järjetöntä. Loma oli ja meni, ei siinäkään mitään ihmeellistä ollut, juopottelua ja krapulaa vuorotellen, joskus toinen voitti ja otti etulyöntiaseman. Nyt vaan tavallista arkea taas. Koskaan ei tunnu olevan hyvä. Kaapissa olisi olutta mutta taidan jättää ne juomatta, olen koko ajan kyllästyneempi alati paheneviin krapuloihini. Taitaa olla aivokemia sekaisin. Tunnen olevani naamio jonka takana ei ole mitään. Nyt täytyy alkaa lukemaan jotta en jumiutuisi tähän koneelle, tuo Hamsunin Mysteerioita on vielä pahasti kesken, oikeastaan vasta alussa. Nyt ei ole perjantai, perjantaita ei ole edes olemassa, on vain päiviä.