Tein itselleni ruokaa. Makaronisalaattia. Hyvää oli, ehkä olisi saanut olla hieman enemmän mausteita tuossa kastikkeessa, voihan sitä vielä lisätä, antaa sen vielä maustua huomiseen ja katsotaan sitten. Leppoisa akustinen naiscountry-musiikki soi stereoissa, kaunista, oloni on hyvä, ehkä menen vielä uloskin tänään. En osaa selittää, enkä ymmärrä, miksi olen viime aikoina ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Mitään erityistä ei ole tapahtunut, mikä antaisi siihen aihetta, mitään elämäntapoja en ole muuttanut tai muuta sellaista. Näin vain on. Olkoon. Ei ylenpalttista hikoilua eikä pyörrytyksiä ja paniikkikohtauksia. Ehkä ruumiini on jo kyllästynyt masentamiseen ja ahdistukseen. Itseensä. Se ei enää jaksa, ehkä se on jo käyttänyt kaikki keinonsa minun nujertamisekseni ja epäonnistunut siinä, ainakin osin. Luovuttanut. Tekee mieli tupakkaa. Oluttakin mutta sitä ei tänään voi. Onko tänään joku Helsinki-päivä. Kun kuuluu jotain mölyä, taisin lukea siitä. Samoja asioita minä pyöritän edelleen päässäni, menneisyydestä ja tulevasta ja nykyhetkestä, tehtyjä tekoja ja tekemättömiä, samoja asioita minä edelleen kaipaan, samoja ihmisiä, samoja tunteita. Ikävää. Mutta jokin on eri lailla. En osaa selittää. Kuoleman kanssa yritän päästä sinuiksi. Olen aina luullut olevani, mutta se on ollut vain teeskentelyä. Olen luullut. Ajatuksen ja järjen tasolla tiedän, että jonain päivänä kuolen, mutta todellisuudessa sitä ei voi käsittää, eikä ymmärtää. Kyse ei ole edes hyväksymisestä, kyllä minä sen hyväksyn, enkä haluaisikaan elää ikuisesti, vaan jostain muusta. Jostain. Sillä joskus tälläkin lattialla, missä minä nyt istun, istuu joku muu, ja tuostakin ikkunasta, mistä minä nyt katson ulos, katsoo joku muu, ja minä olen silloin poissa. Jossain. Alkoi sataa.