Harmaata. Luin tänään vanhaa suosikkiani, siitä tuli tuttu tunne, kuin olisi tullut kotiin. Kirjaimet, sanat ja lauseet muodostivat lämpimän viitan päälleni, kuin olisi turvassa. Ajatukset eivät ole ajatuksia ennen kuin niistä muodostetaan sanoja ja lauseita. Silloin ajatuksesta, joka muutoin on hahmoton, tulee muodollinen ja monimerkityksellinen, riippuen tulkitsijasta ja asiayhteydestä. Mitäköhän minun elämääni kuuluu; töitä, vaimoa, keskenmenoa, eläintä, olutta. Siinä kai ne, ei tärkeysjärjestyksessä. Mitä niitä erittelemään. Pitäisi keksiä jotain mitä laittaisi ruoaksi. Ajattelin peruna-jauheliha-papu-muhennosta. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää kuin ruoan ajatteleminen, koska ruoka on ainoa asia mitä ilman ei pärjää, toki vesi mukaanluettuna. Muut asiat ovat toissijaisia. Niin yksinkertaista elämä perustaltaan on. Onko ihmisen ns. älykkyys kehittynyt liian pitkälle, niin että ruoan ja sen hankkimisen ajattelulle ei tarvitse enää uhrata koko valveillaoloaikaa. Aivot joutuvat hakoteille, pohtivat pohtimistaan, eivät osaa olla jouten tai tiedä mitä pitäisi pohtia kun ei tarvitse ruokaa pohtia. Eläin ei pohdi taloussuhdanteita tai miltä mahtaa muiden silmissä näyttää, se pohtii vain seuraavaa ateriaa. Eläin ihminenkin on joskus ollut, tai taitaa olla vieläkin, mutta erikoinen sellainen. Vääristynyt. Soisin evoluution ottavan takapakkia, olisi onnellisuutta enemmän. Täytyy kaataa lasiin lisää olutta, ja sitten poltan turhan savukkeen ja lähden kauppaan metsästämään seuraavaa ateriaa.

Auringon paiste, onkohan se yhdyssana. Niin tämä elämä menee, eteen- tai taaksepäin, suunnalla ei kai niin väliä. Kunnes lopulta vapaus koittaa, vapaus kaikesta, siihen saakka täytyy kestää. Vapaapäiviä. Suunnittelin ostoslistaa, jos ostaisi kaupasta tämän ja huomisen päivän tarvikkeet kerralla. Ja bussilippuun lataisi kioskilla rahaa. Olutta juon, lääke se on sekin siinä kuin muutkin. Tupakka ei vielä maistu. Mutta joo, kohta kauppaan, sitten eläimen kanssa ulos.

Valkoinen maa, harmaa taivas. Katson käsiäni, en tunne niitä omikseni. En tunne mitään ruumiinosaa omakseni. Derealisaatio. Painoton tila. Nuotti ei tuntunut miltään. Eläimen silmät, ystävälliset mutta vaativat. Ikääntynyt pieni lapsi. Silmäpussit ja kalpeus. Kantavatkohan jalkani. Pitäisi kävellä. Entä jos ei pysty. Toisalta on pakko. Haaveilen totaalisesta eristäytyneisyydestä, yksinäisyydestä. Mitä sitten jos. Olen puolessa välissä. Kirjaimet ovat lämpimiä. Kultainen nektari. Sekin vain harha. Ei ole nälkä vaikka pitäisi. Jotain se on. Lyhyitä lauseita. Virkkeitä. Pakko lähteä.

 

Maanantaiaamu on surumielinen, kuten aina. Sängystä piti pakottautua ylös, vaikka nukuttuakaan en olisi enää saanut. Olisin vain maannut, maannut itseni kuoliaaksi. Miten tämä onkin aina niin vaikeaa. Tiedän kyllä että muutaman tunnin päästä olen taas ennallani. Kävin kuumassa suihkussa ja söin aamupalaa, joka ei oikein maistunut. Kahvia en keitä. Olen rauhaton. Älä pelkää, arki se vain taas alkaa, ei sen vakavampaa.

 

 

Kello kohta kahdeksan. Rytmi toisinpäin. Söin aamiaisen jo, en mitään erikoista. Leipää vain. Avasin aamuoluen. Kylmää ja hyvää. Taiteiden yössä en ollut, olen liian vanha sinne. Käytiin puoliskon kanssa kiinalaisessa ravintolassa syömässä ja sitten tultiin kotiin. Muutaman oluen join televisiota katsellessa. Ihan vähän juilii päässä, mutta eiköhän se tästä, varsinkin tällä oluella. Lämmintä luvattu, vielä se kesä jotain yrittää, vaikka syksy sen voiton lopulta vie. Aurinko paistaa, sen alle kohta ihmisen parhaan ystävän kanssa.